"leipä keittu resepti"

No niin! Ihmettelette ehkä, että mistä on kyse, onko bloginpitäjä yhtäkkiä oppinut kirjoittamaan. Ei, siitä ei ole kyse, vaan siitä, että tällä kertaa tekstin on kirjoittanut vierailija, minä. Ei kysytty, tuppauduin itse.

Reseptinä on herkullinen leipäkeitto. Eikä kyse todellakaan ole ranskalaisesta tai mistään muustakaan hienosta maasta kotoisen olevasta keitosta: tämä on kotoisin kainuulaisista lähiöistä, joten se sopii teidän arvollenne mainiosti, mokomatkin muka-kosmopoliitit.

Tarvitset:
-Ruisleipää (ruispalat, limppu, mikä tahansa käy)

ja

-Suolaa ja rasvaa
-Vettä
-Kattilan

Taustatarina

Keittiön nurkassa tai pakastimessa on pussillinen kuivunutta ruisleipää, jonka syöminen olisi tässä vaiheessa enemmän velvollisuus kuin nautinto. Kauppaan ei uskalla mennä tai sinne on turha mennä kun rahaa ei ole. Jotain lämmintä ja helposti syötävää ruokaa tekisi mieli. No jumalauta: tehdään leivistä jälleen maagisesti syötäviä!

Tätä artikkelia kirjoittaessa pöydällä sattui olemaan Rainbown ruisleipäpaloja. Ne ovat esimerkkiannoksen raaka-aine, soylent green, valoeetteri, mitä vain.

Valmistusprosessi 

Yksi kokonainen ruispala revittynä veden sekaan

Otat kattilan, laitat sinne sopivasti vettä. Se, mikä on sopivasti, riippuu leipämäärästä. Vähän kuitenkin pitäisi tässä ruokalajikkeessa olla sellaista keittomaisuutta: aivan kuivahtanutta kasaa ei tavoitella, mutta veden kanssa ei kannata liioitella, sillä liiallinen vesimäärä kostautuu jatkossa. Vettä voi kuitenkin aina lisäillä jos näyttää siltä, että keitos kuivahtaa kassaan.  Sinne vapaasti valittuun vesimäärään sitten  revitään ruisleipä halutunlaisiksi riekaleiksi. Näppärimmät voivat muotoilla niistä vaikka ruisperkeleitä.

Asiat ovat hyvin yksinkertaisia tästä lähtien (niin raskaita päätöksiä kuin veden määrän päättäminen ei enää tule): keitellään niitä leipäpalasia siellä sen aikaa, että ne melkein sulautuvat kokonaan ympäröivään veteen. Tarkoituksena olisi saada sellaista melko tasaista ruispuuroa, jossa on kuitenkin satunnaisia klimppejä siellä täällä. Ne klimpit tekevät tekstuurille yllättävän paljon: älä väheksy klimppejä! Tässä vaiheessa alussa laitettu liian paljo vesi voi kostautua: mikäli vettä on liikaa, ei sitä voi keittää pois uhraamatta klimppejä. Itselleni kävi juuri näin kun tein näyteannosta: keitos on hieman liian vetistä, kuten allaolevasta kuvasta näkyy. Jotta pääsin edes tuohon vetisyysasteeseen, jouduin kaatelemaan kattilasta varovaisesti vettä pois. Tarkkana kun porkkana siellä kotona näiden asioiden kanssa.

Veden seasta haarukkaan poimittuja leipäklimppejä. Herkullista! 

Siinä vaiheessa kun haluttu klimppisyysaste on saavutettu, voi ruoan maustaa suolalla. Silmämääräisesti nakkelet sekaan teelusikallisen tai pari, jälleen kerran sen määrää se, että miten paljon sitä mössöä tässä vaiheessa siinä kattilassa liedelläsi on. Perusperiaate on kuitenkin että paljon: suolaisuden pitää tuntua, mutta varo silti ylisuolaamista. Suolaa voi aina lisätä jälkikäteen.

Gustav Mahler tuijottaa lautasta hyväksyen

Tarjoilu

Lapa annos korkeareunaiseen lautaseen tai kulhoon. Maku on rukiinen, talkkunamainen (ideatasolla). Siinä on kaikki tarvittavat vitamiinit: ruis, rasva ja suola. Jos olet porvari, on ruokajuomanasi todennäköisesti kevytmaitoa, itse tyydyin vesijohtoveteen. Ruokailumusiikiksi valitsin, hienostunut maku kun minulla on, Gustav Mahleria. Lautasen reunalla odottaa nokare margariinia, jotta siitä voisi syödessä nakertaa makua mukaan. Kyseinen voisilmä (tai useimmissa urbaaneissa kodeissa margariinisilmä) on ruokalajin kannalta välttämätön.

Näin on saatu maha täyteen kivaa lämmintä mössöä ja on hyvä mieli! Ja ne ruisleivän käntytkin sai käytettyä pois eikä tarvinnut tuhlata rahaa kaljabudjetista ruokaan, mahtavaa.